Kun levottomuus valtaa mielen

Kun levottomuus valtaa mielen

Ne jotka tuntee mua vähääkään, tietää varmasti kuinka paljon mä tykkään suunnitella asioita. Itseasiassa siinä ei varmaan enää ole edes mitään tekemistä tykkäämisen kanssa, sillä se on lähinnä pakonomainen tarve ja tapa. Viikonloppuna mä tajusin, että siihen on nyt pakko laittaa stoppi.

Mulla on jo teinivuosista asti ollut jonkin asteisia mielenterveysongelmia ja haasteita jaksamisen kanssa. Viime syksynä työterveyslääkäri diagnosoi mulle paniikkihäiriön, johon keväällä sitten lisättiin vielä ahdistuneisuushäiriö ja kohtalainen masennus. Nyt kesällä psykologi ehdotteli sitten ADHD:ta. Eli vieläkään ei ole täyttä varmuutta siitä, mikä tätä päätä vaivaa ja miten sitä voitaisiin hoitaa.

Mä olen jo ehtinyt tottumaan siihen ajatukseen, että jotain on vialla. Oikeastaan mielummin kyllä sanon, että jotain on erilailla kuin monilla muilla.

Viimeisen muutaman viikon aikana mulla on ollut todella paljon hankaluuksia perus arjen kanssa. Rauhoittavia on syöty enemmän kuin tarpeeksi ja välillä täytyy miettiä, että miten se auto käynnistyykään. Viikon aikana mieli saattaa mennä niin paljon ylikierroksilla, ettei sitä pysy enää itsekään perässä. Yhtenä päivänä olen aivan liian ylienerginen ja hyvällä tuulella, seuraavana itketään kun en jaksa. Joskus tulee syötyä tasaisesti koko päivän rauhoittavia, että levottomuus pysyisi poissa ja pystyy keskittymään edes hieman paremmin. Välillä nukun yli kymmenen tunnin yöunia, mutta sekään ei tunnu riittävän. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

DSC_3211.jpgViikonloppuna mulla iski taas totaalinen seinä vastaan, kun tuntui, että noin 80 % ajasta kaikki on ihan sekavaa. Mistään ajatuksista ei saanut enää kiinni. Pakkasin reppuun lääkkeet ja hammasharjan ja suuntasin äitille. Irtauduin hyvin pitkälti somesta ja puhelimesta muutenkin, ja vietin aikaa perheen ja koiravauvan kanssa. Oltiin ulkona, lenkkeiltiin ja saunottiin. Ai vitsit, kuinka hyvää se tekikään!

Sunnuntaina illalla tein päätöksen, että tästä lähtien pyrin elämään mahdollisimman paljon hetkessä. Suunnittelen asioita korkeintaan parin päivän päähän ja nekin sillä varauksella, että jos kroppa tai mieli pettää, niin asiat voi perua. Teen vain sellaisia juttuja, mitkä tuntuu hyvältä just sillä hetkellä. Mun on nyt pakko olla hieman itsekäs ja keskittyä siihen, mitä mä tarvitsen. Päiviä ei tarvitse täyttää ääriään myöten täyteen, vaan on ihan ok töiden jälkeen tulla kotiin ja hypätä suoraan kuumaan suihkuun.

Päätin myös, että haluan irtautua mun puhelimesta ja somesta enemmän. Jos kaikki se vaan tuntuu yksinkertaisesti liian raskaalta, niin laitan puhelimen äänettömälle nurkkaan. Tästä syystä mua ei välttämättä saa seuraavaan muutamaan hetkeen aina heti kiinni. Jos en siis vastaa, niin tiedätte, että tarvitsen omaa aikaa ja tilaa rauhoittua. Vastaan kyllä, kun tulee taas sopiva hetki.

Ihanaa, jos jaksoitte lukea loppuun asti ♥ Nyt mä syön kaksi överisti juustolla kuorrutettua leipää ja käyn nukkumaan. Öitä!

 

Herkuton huhtikuu(ko?)

Herkuton huhtikuu(ko?)

Kuvat: Janinarita Photo

Minä ja muutama työkaveri aloitettiin tämä viikko syömällä lounaaksi jos jonkinmoisia vihreitä pupunruokia. Tarkoituksena olisi siis pitää astetta herkuttomampi huhtikuu ja vähentää sitä turhanpäiväämistä mässäilyä. Sain houkuteltua pari kaveriakin liittymään samaan projektiin, en tosin tiedä miten niillä on tää homma lähtenyt käyntiin. Mahdatteko olla vielä mukana?

Skippasin suosiolla ne kuukauden ensimmäiset päivät ja vedin viikonloppuna kunnon karkkiöverit. Nyt voin kyllä rehellisesti sanoa, ettei tekis edes mieli. Katsotaan mikä fiilis on sitten taas kun se seuraava viikonloppu koittaa.

Me and few of my friends from work started this week by eating different kinds of salads and other green things for lunch. Our goal is to minimize all the unhealthy snacking between meals overall just eat better. I also got two of my other friends excited about this, not sure how they’re doing though. Are you still with me?

I skipped the first two days of this month and stuffed my face with all the candy I could find. I can honestly say that I don’t even crave sweets atm. Let’s see how I’m feeling when the weekend arrives.

IMG_6930muokbw

IMG_6959muok

Millään superdieetillä tässä ei siis olla, mutta en pistäis pahakseni vaikka muutama ekstrakilo tosta tippuiskin. Lähinnä pitäisi päästä tästä jäätävästä sokerikierteestä eroon ja syödä vähän monipuolisemmin. Samalla koitan saada taas tota mun salirutiinia käyntiin ja eksyä sinne useamminkin kuin kerran kahteen viikkoon. En ymmärrä, miten siitä treenaamisesta voi tulla niin kamalan vaikeaa, vaikka olisi jäänyt vaan muutamat treenit väliin? Yhtäkkiä sitä muuttuukin niin superlaiskaksi ja Netflix voittaa treenisuunnitelmat 10-0.

I’m not on any kind of super diet, but wouldn’t mind if I lost something extra. The main goal is to get out of this ridiculous sugar-eating-habit and eat better. I’m also working on getting back to my gym routine and start working out more than once in two weeks. I don’t understand how it can get so difficult to work out if I miss just a few times. Suddenly I turn into this super lazy person who chooses Netflix over gym 10-0, haha.

Am I depressed?

Am I depressed?

Nyt luvassa on asiaa mielenterveysongelmista, joten jos asia ei sua innosta tai haluat olla ilkeä, niin skippaa suosiolla tämä postaus. Aion puhua hyvin suoraan ja toivon, että mua ei heitetä maahan sen takia.

Kuten viime viikolla Facebookissa kerroinkin, niin asiat eivät ole menneet ihan putkeen tässä lähiaikoina. Paniikkihäiriöön määrätty lääkeannos ei enää tehonnut ja oireet pahenivat. Uskaltauduin nostamaan annosta psykologin kehotuksesta, mutta eipä siitä tehoa tuntunut olevan. Muutamien viikkojen jossittelun ja asian pitkittämisen jälkeen raahauduin lääkäriin keskustelemaan asiasta. Paniikkihäiriödiagnoosi sai kaverikseen ahdistuneisuushäiriön ja kohtalaisen masennuksen. Etenkin toi jälkimmäinen oli mulle tosi kova kolaus, enkä hetkeen oikeen tiennyt miten suhtautua siihen. Koin itseni ehkä jotenkin aiempaa enemmän vialliseksi ja “virallisesti” mielenterveysongelmaiseksi.

Mä en voi vielä tässä kohtaa sanoa olevani sinut tän asian kanssa, vaikka siitä avoimesti puhunkin. Ehdin tottua ajatukseen elämästä paniikkihäiriön kanssa, mutta sitten pää heittikin lisää kapuloita rattaisiin. Mua nolottaa edelleen todella paljon kun saan paniikkikohtauksen ja sillä hetkellä avun pyytäminen tuntuu aivan mielettömän vaikealta. Mä pelkään kauheesti, että ihmiset pitää mua liian hankalana viettääkseen aikaa mun kanssa. Mä pelkään, että tää vaikuttaa vielä jonain päivänä mun työkykyyn tai antaa sen vaikutelman, että en ole tarpeeksi vahva työelämään. Toivon, ettei asiat kuitenkaan mene niin.

Aion puhua jatkossa huomattavasti enemmän mielenterveyteen liittyvistä asioista täällä blogin puolella ja tiedän, ettei se ole kaikkien juttu. Ymmärrän siis kyllä, jos jutut ei nappaa ja haluat siirtyä toiseen blogiin. Tämä on kuitenkin niin iso osa mun elämää tällä hetkellä ja opettelen elämään tavallaan uuden itseni kanssa. Kirjoittaminen on mulle tärkeä itseilmaisun tapa ja se auttaa mua näkemään asioita uudella tavalla. Toivon myös, että näistä teksteistä on apua jollekin muulle samassa tilanteessa olevalle.

Multa saa vapaasti kysyä aiheesta, mikäli jokin asia mietityttää. Pyrin vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, mutta tietenkin sen mukaan mikä tuntuu itselle hyvältä.

The only thing more exhausting than having a mental illness is pretending like you don’t.

I’m going to keep this translation short this time. I’ve talked about having diagnosed with panic disorder. Not so long ago I got a few more things added to that list: anxiety disorder and moderate depression. Especially the last thing was really difficult for me to accept and realize. I’m kind of scared how things will go in the future – will people want to spend time with me or am I too difficult to hang out with? Is this going to affect on my capability to work? I hope not. 

In the future I will talk more about my mental issues. I know that’s not what everyone wants to read about, so I understand if this blog is not for you anymore. But I hope it will help me and others in this situation. If you have any questions for me about this subject, feel free to ask. I will try to answer as honestly as possible but within my own limits. 

Kuva/Photo: Janinarita Photo

 

Life with panic disorder

Life with panic disorder

Mä toivon, että luette tämän tekstin avoimin mielin. Se tulee olemaan pitkä, mutta en oikein osaa lyhentääkään tätä. Mun tarkoituksena ei ole todellakaan kerätä mitään säälipisteitä tai tuoda itseäni esiin mitenkään erityisenä ja ihmeellisenä ihmisenä. Mä haluan puhua tästä siksi, koska se on mulle tärkeää, enkä halua piilotella sitä kuka mä olen. Ja miksi mun pitäisikään?

Mä olen aina ollut todella herkkä persoona ja reagoin asioihin hyvin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin. Sen lisäksi oon aina jännittänyt asioita todella paljon. En ikinä oikein ymmärtänyt miksi mä reagoin kaikkeen omalla tavallani niin vahvasti, kunnes syksyllä 2016 mulle todettiin paniikkihäiriö. Ette voi uskoakaan, kuinka huojentunut mä olin sen jälkeen kun lääkäri sanoi sen viimein ääneen. Mun monien vuosien oudoilla reaktioilla ja paniikkitiloilla oli viimein selitys. Joidenkin mielestä se voisi olla hyvinkin yksinkertaista tulkita, mutta mä olen ravannut eri lääkäreillä ja psykologeilla vuosia ilman, että kukaan sanoo mistä kaikki tää johtuu.

Ilmeisesti täyspäiväisesti työelämään siirtyminen oli mulle niin suuri elämänmuutos, että se vahvisti mun paniikkihäiriötä ja pahensi oireita. Mua jännitti joka aamu mennä töihin. Lisäksi mä aloin tärisemään ja panikoimaan, jos olin menossa esimerkiksi eri aikaan salille kun normaalisti. En pysty oikeastaan vieläkään tapaamaan uusia ihmisiä tai sellasia tyyppejä, jotka tunnen mutten ole nähnyt hetkeen, koska mua alkaa oksettaa. Ahdistun sellaisissa paikoissa ja tiloissa, missä koen olevani jumissa. Siitä syystä oonkin viettänyt tossa loppuvuodesta hyvin paljon aikaa kotona omissa oloissani. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa lääkityksen turvin oon alkanut palaamaan niihin omiin rutiineihini, kuten salilla käymiseen. Oon koittanut vähitellen totuttautua taas isoihin ihmismassoihin, käymään ravintoloissa syömässä ja muutenkin uusissa paikoissa. Seuraavana tavoitteena mulla on käydä yksin leffassa ja täyttämässä mun elokuussa otettu tatuointi.

Halusin puhua tästä siksi, koska mä oikeasti luulin, ettei muilla ole tämmöisiä oireita. Monet ihmiset mun ympärillä ihmetteli aina ääneen, kuinka outo mä olen ja kuinka tässä ei ole mitään järkeä. Semmoiset puheet alkaa väkisinkin menemään tonne omaan ajatusmaailmaankin kun niitä kuuntelee muutaman vuoden putkeen. Mä tiedän, ettei kukaan muu voinut ymmärtää tätä, sillä enhän mä itsekään ymmärtänyt. Loppusyksystä kuulin muutamalla muulla ihmisellä olevan vastaavia ongelmia, mikä helpotti mun oloa huomattavasti. Yhteistä meillä oli se, että kaikki meistä ajatteli olevansa näiden oireiden kanssa yksin.

Ja kyllä, mä olen normaalisti hyvin avoin ja sosiaalinen persoona sekä viihdyn ihmisten parissa. Ehkä sekin vaikuttaa siihen, ettei ihmiset aina osaa käsittää sitä, että jotkin tietyt tilanteet saattaa yhtäkkiä ollakin mulle todella vaikeita. Se mukavuusalueen raja on niin huomaamaton, että sitä on vaikeaa selittää. En aina itsekään muista missä se menee, kunnes kroppa ja mieli muistuttaa siitä.

Mä olen hyväksynyt itseni tällaisena. Oon ehkä hieman erilainen, mutta se ei tee musta yhtään huonompaa. Koitan tänä vuonna lähteä työstämään tätä paniikkia ja siedättää itseäni erilaisissa tilanteissa. Mulla on asiat paremmin nyt kuin pitkiin aikoihin. Mä olen niin onnellinen just omana itsenäni.

PS. Tämä teksti on ollut mulla luonnoksissa jo hetken aikaa, sillä en uskaltanut julkaista sitä. Sosiaalinen media osaa välillä olla niin raaka, etten oikein tiennyt millaista vastaanottoa odottaa. Tänään kuitenkin keskustelin ruokapöydässä työkavereiden kanssa mm. juuri mun paniikkikohtauksista ja ihanat tsemppikommentit toimi hyvänä rohkaisuna tässäkin asiassa.

In autumn 2016 I was diagnosed with panic disorder. I’m actually a really open and social person, and like to be around other people. In some situations I just simply panic. The panic attacks aren’t always similar or predictable, which makes it difficult for me to do some things. I think that it’s important to talk about these things, because I didn’t know anyone with similar problems before. I just felt alone and weird, because people didn’t understand what I was going through.

Now I’ve started to work on my panic attacks slowly but surely. I know that I might be different, but it doesn’t make me any less of a person. I’m feeling better than in a long time. I’m happy just being me.