5 helpotusta paniikkikohtaukseen

Viimeisen parin viikon aikana oon ollut aika ahdistunut ja saanut useita eri tyyppisiä paniikkikohtauksia. Tästä johtuen oonkin kiinnittänyt huomiota omaan käytökseeni kyseisten tuntemusten ilmaantuessa. Niissä korostuivat erityisesti viisi tiettyä asiaa, jotka teen tilanteesta riippuen.

Nämä viisi asiaa ovat siis sellaisia lääkkeettömiä vaihtoehtoja, joita pyrin tekemään ja osittain teen jopa automaattisesti. On myös tilanteita, jolloin mun on pakko ottaa joko puolikas tai kokonainen lääke, jotta pääsen pahimmasta yli. Jokainen ihminen on tietenkin erilainen, mutta nämä asiat ovat toimineet mulla. Jos sieltä löytyy kanssapanikoijia, niin olisi kiva kuulla teidän vinkkejä tuolla kommenteissa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

1. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia. Mulla on Spotifyssa muutamia listoja, joita kuuntelen erityisesti silloin kun pitää saada mieli rauhoittumaan.

2. Pyrin olemaan yksin. Kohtauksen yllättäessä pyrin yleensä välttelemään muiden ihmisten lähellä olemista, sillä mulle tulee siitä todella kiusallinen olo. Saan tasaisin väliajoin lieviä kohtauksia julkisilla paikoilla, kuten esimerkiksi töissä tai ruokakaupassa. Se ei välttämättä näy kovinkaan helposti ulospäin, mutta niinä hetkinä kommunikointi on mulle todella vaikeaa. Joten silloin olen kokenut parhaaksi laittaa kuulokkeet päähän ja vetäytyä omiin oloihini mahdollisimman nopeasti.

3. Soitan äitille. Mun äiti on luonteeltaan hyvin rauhallinen ja onkin juuri siitä syystä aika täydellinen juttukaveri ahdistavissa tilanteissa. Jo muutaman minuutin puhelu saattaa olla tiettyinä hetkinä just se, mitä mä tarvitsen.

4. Otan kuuman suihkun lähes pimeässä kylppärissä. Mä en erityisemmin pidä pimeästä, mutta jostain syystä suihkussa käyminen mahdollisimman pimeässä rauhoittaa mua. Jos siis kotona alkaa kroppa tai mieli käymään ylikierroksilla, niin suuntaan yleensä ensimmäisenä pimeään suihkuun.

5. Käyn nukkumaan. Välillä on hetkiä, jolloin yksinkertaisesti mikään ei auta. Silloin oon kokenut parhaaksi vaihtoehdoksi vain käydä nukkumaan. Toki se nukahtaminen ei tapahdu aina ihan silmänräpäyksessä, mutta annan itselleni kuitenkin mahdollisuuden siihen. Oon kohtauksen jälkeen muutenkin hyvin väsynyt, joten useimmiten se uni tulee hyvinkin nopeasti kun olo alkaa helpottamaan.

These are the five things I do whenever I get a panic attack. Of course there are times that they don’t work or I need to take medication, but I still use these very often.

1. Listen to calm and relaxing music.

2. Try to be alone as quickly as possible. For example in public places I feel really awkward, so I’ll just try to get to somewhere I can be by myself. 

3. Call my mom. She is so calm and just a few minutes on the phone with her can change a lot.

4. Take a hot shower in the dark. I don’t really like being in dark usually, but for some reason a shower in a dark bathroom helps to calm me down.

5. Go to sleep. 

 

Am I depressed?

Am I depressed?

Nyt luvassa on asiaa mielenterveysongelmista, joten jos asia ei sua innosta tai haluat olla ilkeä, niin skippaa suosiolla tämä postaus. Aion puhua hyvin suoraan ja toivon, että mua ei heitetä maahan sen takia.

Kuten viime viikolla Facebookissa kerroinkin, niin asiat eivät ole menneet ihan putkeen tässä lähiaikoina. Paniikkihäiriöön määrätty lääkeannos ei enää tehonnut ja oireet pahenivat. Uskaltauduin nostamaan annosta psykologin kehotuksesta, mutta eipä siitä tehoa tuntunut olevan. Muutamien viikkojen jossittelun ja asian pitkittämisen jälkeen raahauduin lääkäriin keskustelemaan asiasta. Paniikkihäiriödiagnoosi sai kaverikseen ahdistuneisuushäiriön ja kohtalaisen masennuksen. Etenkin toi jälkimmäinen oli mulle tosi kova kolaus, enkä hetkeen oikeen tiennyt miten suhtautua siihen. Koin itseni ehkä jotenkin aiempaa enemmän vialliseksi ja “virallisesti” mielenterveysongelmaiseksi.

Mä en voi vielä tässä kohtaa sanoa olevani sinut tän asian kanssa, vaikka siitä avoimesti puhunkin. Ehdin tottua ajatukseen elämästä paniikkihäiriön kanssa, mutta sitten pää heittikin lisää kapuloita rattaisiin. Mua nolottaa edelleen todella paljon kun saan paniikkikohtauksen ja sillä hetkellä avun pyytäminen tuntuu aivan mielettömän vaikealta. Mä pelkään kauheesti, että ihmiset pitää mua liian hankalana viettääkseen aikaa mun kanssa. Mä pelkään, että tää vaikuttaa vielä jonain päivänä mun työkykyyn tai antaa sen vaikutelman, että en ole tarpeeksi vahva työelämään. Toivon, ettei asiat kuitenkaan mene niin.

Aion puhua jatkossa huomattavasti enemmän mielenterveyteen liittyvistä asioista täällä blogin puolella ja tiedän, ettei se ole kaikkien juttu. Ymmärrän siis kyllä, jos jutut ei nappaa ja haluat siirtyä toiseen blogiin. Tämä on kuitenkin niin iso osa mun elämää tällä hetkellä ja opettelen elämään tavallaan uuden itseni kanssa. Kirjoittaminen on mulle tärkeä itseilmaisun tapa ja se auttaa mua näkemään asioita uudella tavalla. Toivon myös, että näistä teksteistä on apua jollekin muulle samassa tilanteessa olevalle.

Multa saa vapaasti kysyä aiheesta, mikäli jokin asia mietityttää. Pyrin vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, mutta tietenkin sen mukaan mikä tuntuu itselle hyvältä.

The only thing more exhausting than having a mental illness is pretending like you don’t.

I’m going to keep this translation short this time. I’ve talked about having diagnosed with panic disorder. Not so long ago I got a few more things added to that list: anxiety disorder and moderate depression. Especially the last thing was really difficult for me to accept and realize. I’m kind of scared how things will go in the future – will people want to spend time with me or am I too difficult to hang out with? Is this going to affect on my capability to work? I hope not. 

In the future I will talk more about my mental issues. I know that’s not what everyone wants to read about, so I understand if this blog is not for you anymore. But I hope it will help me and others in this situation. If you have any questions for me about this subject, feel free to ask. I will try to answer as honestly as possible but within my own limits. 

Kuva/Photo: Janinarita Photo

 

Life with panic disorder

Life with panic disorder

Mä toivon, että luette tämän tekstin avoimin mielin. Se tulee olemaan pitkä, mutta en oikein osaa lyhentääkään tätä. Mun tarkoituksena ei ole todellakaan kerätä mitään säälipisteitä tai tuoda itseäni esiin mitenkään erityisenä ja ihmeellisenä ihmisenä. Mä haluan puhua tästä siksi, koska se on mulle tärkeää, enkä halua piilotella sitä kuka mä olen. Ja miksi mun pitäisikään?

Mä olen aina ollut todella herkkä persoona ja reagoin asioihin hyvin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin. Sen lisäksi oon aina jännittänyt asioita todella paljon. En ikinä oikein ymmärtänyt miksi mä reagoin kaikkeen omalla tavallani niin vahvasti, kunnes syksyllä 2016 mulle todettiin paniikkihäiriö. Ette voi uskoakaan, kuinka huojentunut mä olin sen jälkeen kun lääkäri sanoi sen viimein ääneen. Mun monien vuosien oudoilla reaktioilla ja paniikkitiloilla oli viimein selitys. Joidenkin mielestä se voisi olla hyvinkin yksinkertaista tulkita, mutta mä olen ravannut eri lääkäreillä ja psykologeilla vuosia ilman, että kukaan sanoo mistä kaikki tää johtuu.

Ilmeisesti täyspäiväisesti työelämään siirtyminen oli mulle niin suuri elämänmuutos, että se vahvisti mun paniikkihäiriötä ja pahensi oireita. Mua jännitti joka aamu mennä töihin. Lisäksi mä aloin tärisemään ja panikoimaan, jos olin menossa esimerkiksi eri aikaan salille kun normaalisti. En pysty oikeastaan vieläkään tapaamaan uusia ihmisiä tai sellasia tyyppejä, jotka tunnen mutten ole nähnyt hetkeen, koska mua alkaa oksettaa. Ahdistun sellaisissa paikoissa ja tiloissa, missä koen olevani jumissa. Siitä syystä oonkin viettänyt tossa loppuvuodesta hyvin paljon aikaa kotona omissa oloissani. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa lääkityksen turvin oon alkanut palaamaan niihin omiin rutiineihini, kuten salilla käymiseen. Oon koittanut vähitellen totuttautua taas isoihin ihmismassoihin, käymään ravintoloissa syömässä ja muutenkin uusissa paikoissa. Seuraavana tavoitteena mulla on käydä yksin leffassa ja täyttämässä mun elokuussa otettu tatuointi.

Halusin puhua tästä siksi, koska mä oikeasti luulin, ettei muilla ole tämmöisiä oireita. Monet ihmiset mun ympärillä ihmetteli aina ääneen, kuinka outo mä olen ja kuinka tässä ei ole mitään järkeä. Semmoiset puheet alkaa väkisinkin menemään tonne omaan ajatusmaailmaankin kun niitä kuuntelee muutaman vuoden putkeen. Mä tiedän, ettei kukaan muu voinut ymmärtää tätä, sillä enhän mä itsekään ymmärtänyt. Loppusyksystä kuulin muutamalla muulla ihmisellä olevan vastaavia ongelmia, mikä helpotti mun oloa huomattavasti. Yhteistä meillä oli se, että kaikki meistä ajatteli olevansa näiden oireiden kanssa yksin.

Ja kyllä, mä olen normaalisti hyvin avoin ja sosiaalinen persoona sekä viihdyn ihmisten parissa. Ehkä sekin vaikuttaa siihen, ettei ihmiset aina osaa käsittää sitä, että jotkin tietyt tilanteet saattaa yhtäkkiä ollakin mulle todella vaikeita. Se mukavuusalueen raja on niin huomaamaton, että sitä on vaikeaa selittää. En aina itsekään muista missä se menee, kunnes kroppa ja mieli muistuttaa siitä.

Mä olen hyväksynyt itseni tällaisena. Oon ehkä hieman erilainen, mutta se ei tee musta yhtään huonompaa. Koitan tänä vuonna lähteä työstämään tätä paniikkia ja siedättää itseäni erilaisissa tilanteissa. Mulla on asiat paremmin nyt kuin pitkiin aikoihin. Mä olen niin onnellinen just omana itsenäni.

PS. Tämä teksti on ollut mulla luonnoksissa jo hetken aikaa, sillä en uskaltanut julkaista sitä. Sosiaalinen media osaa välillä olla niin raaka, etten oikein tiennyt millaista vastaanottoa odottaa. Tänään kuitenkin keskustelin ruokapöydässä työkavereiden kanssa mm. juuri mun paniikkikohtauksista ja ihanat tsemppikommentit toimi hyvänä rohkaisuna tässäkin asiassa.

In autumn 2016 I was diagnosed with panic disorder. I’m actually a really open and social person, and like to be around other people. In some situations I just simply panic. The panic attacks aren’t always similar or predictable, which makes it difficult for me to do some things. I think that it’s important to talk about these things, because I didn’t know anyone with similar problems before. I just felt alone and weird, because people didn’t understand what I was going through.

Now I’ve started to work on my panic attacks slowly but surely. I know that I might be different, but it doesn’t make me any less of a person. I’m feeling better than in a long time. I’m happy just being me.